IFK Mariehamn-HJK 5-1.
Eipä tuo paljon selittelyn varaa jätä. Suorastaan karmiva tulos helsinkiläisiltä, kun ensi viikolla itseluottamuksen pitäisi olla tapissa Venäjällä.
Okei, HJK:lla oli avauksessa muutama vähemmälle peliajalle jäänyt kaveri: Alex Lehtinen, Roni Peiponen, Matti Klinga. Mutta erinomaisen pystyviä pelimiehiä he ovat kaikki, Peiponenkin pärjäsi pirteästi Liverpooliakin vastaan saatuaan viimein näyttöpaikan.
Maalissa saksalainen Thomas Dähne kirjasi itselleen ikimuistoisen debyytin olemalla umpisurkea, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että ahvenanmaalaisjoukkue oli se, joka todella halusi voittaa tämän Cup-välierän.
Miksi? Alkaako HJK olla kylläinen? Tällä vuosikymmenellä sen Suomen mestaruus on alkanut olla itsestäänselvä jo ennen kauden alkua, ja Cup-mestaruuksiakin on tipahdellut myös tällä vuosituhannella ihan riittävän usein (2000, 2003, 2006, 2008, 2011, 2014). HJK tietää pääsevänsä eurokentille voittamalla taas kerran mestaruuden.
IFK:n valmentaja Pekka Lyyski puolestaan ei suostunut perustelemaan keskiviikon yllättävän KTP-tappion jälkeen päätöstään jättää avauskokoonpanosta pois tähtitrio Dever Orgill, Diego Assis ja Kristian Kojola.
Lauantain jälkeen selitys on päivänselvä: troikkaa lepuutettiin välierän edellä. Se saattoi maksaa IFK:lle tärkeät pisteet ja jopa mitalin Veikkausliigassa, mutta Cupissa tulos oli täydellinen.
Nyt ahvenanmaalaiset nimittäin haluavat todella voittaa – minisaaren suurseuralta kun puuttuu yksi, ison suomalaisen kilpailun voitto. IFK:lla ei ole Suomen mestaruuksia, ei ole Cup-mestaruutta. On lukemattomia Ahvenanmaan mestaruuksia, mutta siinä vastus on kohteliaasti sanottuna hieman vaatimattomampi.
Aina IFK ei ole pitänyt Suomen Cupia edes osallistumisen (lue: matkakulujen) arvoisena. Nyt pitää, ja unelma on lähempänä kuin koskaan. 26. syyskuuta edessä on saarelaisten ensimmäinen Suomen Cupin finaali, arvoisellaan areenalla eli perinteikkäällä Valkeakosken Tehtaan kentällä.